Presidentti Urho Kekkosen matka suuntautui itäiselle Suomenlahdelle Pyhtään Kaunissaareen 1964.

“Minun muisteluni koskee presidenttiparin vierailua Kaunissaareen Elokuun 10 päivänä 1964. Kerron tässä muistikuviani tapahtumasta.

Oli tavanomaisen kaunis, lämmin Elokuun päivä 1964. Saaren väki oli kerääntynyt aikakautensa juhla-asuihin eli mustiin pukeutuneina Kaunissaaren pienlahden satamaan odottelemaan Presidenttiparin vierailua. Taisipa Kekkonen matkalla saareen hieman kokeilla kalaonneaankin heittouistimella, mutta tuloksetta. Presidenttiparia seurueineen kuljetti Kotkasta merivartiolaitoksen alus, joka ei kokonsa takia voinut ajaa saaren kylälaituriin, vaan väki siirrettiin merellä pienempään saarelaisomistuksessa olevaan Lokki-laivaan. Sen oli teettänyt Summan veistämöllä kalastaja ja liikennöitsijä Arvo Korppas. Alus oli vuonna 1962 valmistunut liikennöimään ”tuurimoottorina”, 15 m pitkä ja rekisteröity 74 matkustajalle. Kekkosen seurue oli kooltaan ehkä 30-40 henkeä. Mukana oli tietenkin adjutantti Bo Klenberg sekä muuta Kymenläänin arvovaltaista väkeä, mm. Kymenläänin maaherra, Kymenläänin poliisipäällikkö Asteljoki, Kenraali Järventaus, Kotkan kaupunginjohtaja Leino, Kymenlaakson matkailijayhdistyksen puheenjohtaja Kauko V. Niinisalo. Vieraat kävelytettiin alkajaisiksi lähellä sijainneeseen matkailijayhdistyksen isännöimään kahvila-ravintola ”Kaunissaaren Majaan” tervetuliaiskahvitukseen ja pieniä tervetuliaispuheita kuuntelemaan unohtamatta sikaritarjoilua, joka kuului sen ajan herraskestitykseen. Tilaisuudessa olivat mukana myös saaren väki. Heidän toiveiden tynnyristään oli listalla pyyntö saada saareen sähkö, mikä olisi suuri edistysaskel puusepän verstaalla, veneenrakentamisessa, ym.

Sieltä siirryttiin Veli-Pekka Rekosen isännöimään ja luomaan ”Saaristolaismuseoon”. Paikka oli V-P Rekosen isältään perimä saarelaistalo 1700-1800-luvulta peräisin olevine hirsitupineen, Villen tuvaksi kutsuttu. Iltahämyn laskeutuessa oli museon emäntä sytytellyt joukon kynttilöitä ja pieniä myrskylyhtyjä antamaan valaistusta. Siellä tunnelmallisessa tuvassa sitten Presidentti Kekkonen vihittiin saaren kunniakalastajaksi, minkä merkiksi hän sai keltaisen ”sydwestin” päähänsä. Tehtävän suoritti saaren vanha kalastaja Niilo Kajander, jota myös ”keisariksi” kutsuttiin saarelaisten kesken. Sen myötä talon isäntä ojensi Presidentille museon arvokkaimman esineen eli pykäläpuun, johon oli aikojen saatossa kirjattu joka talolle jaetut tehtävät. Kaikkien talojen puumerkit oli kaiverrettu pykäläpuuhun, sillä kirjoitustaitoa ei vanhan kansan ihmisillä juurikaan ollut.

Sylvi Kekkosta unohtamatta isäntä ojensi hänelle laivan lokipuun käynnin muistoksi. Sen jälkeen seurasi kierros museoesineistön parissa. Tilat toimivat siihen aikaan V-P Rekosen perheen kesäkotina samalla. Myöhemmin saatiin talon rantaan uudet tilat esineistölle ikivanhaan, kunnostettuun ja tervattuun sarahiin, joka tarkoittaa venevajaa. Kokoelman isommat esineet kuten huonekalut, kaapit, ryijyt ovat edelleen nähtävänä hirsitalon tuvassa. Museon kokoelmat ovat myös laajentuneet huomattavasti vuosien myötä. Miesten jutustellessa omiaan Sylville ja minulle museon emäntänä tarjoutui tilaisuus tutustua toisiimme. Meitä yhdisti se, että Sylvin sisar Elin Margareta Uino oli ollut opettajani 8 vuotta Uudenkaupungin Yhteislyseossa. Hän toimi piirustuksen, taidehistorian lehtorina. Häneltä sain myös kaunokirjoituksen alkeet. Tuokio päättyi siihen, kun Urho ilmoitti Sylville, että on aika siirtyä seuraavaan etappiin.

Museosta seurue siirtyi kalastaja, veneenrakentaja, talousneuvos Uuno Tynin taloon, yksi saaren vanhimmista rakennuksista sekin. Uuno Tyni oli saaren vaikuttajapersoona, yhdistysmies ja Urho Kekkosen henkilökohtainen ystävä. Heidän välillään oli melko lailla kirjeenvaihtoakin. Uuno Tyni muisti ystäväänsä vuosittain silakkamarkkinoille Helsinkiin tullessaan käsintehtyyn puupyttyyn pakatuilla mauste- ja suolasilakoilla. Tuliaiset hän vei henkilökohtaisesti Presidentin linnaan.

Illallinen Uuno Tynin aidossa saarelaiskodissa käsitti alkupaloiksi silakkaa erilaisissa muodoissa. Pääruokana oli lohikeitto. Kaikki kala oli ehdottomasti itse pyydettyä saaren vesiltä. Jälkiruokana tarjoiltiin mustikka-maitoa, mustikat saaren metsästä poimittuja. Ruoka maistui, juttu luisti ja elokuun ilta pimeni kun seurue klo 22.30 tietämillä lähti isäntiensä saattelemana kävellen kylän kujia satamaan, jossa vieraita odotti heitä kuljettamaan tullut alus. Myrskylyhdyin valaistiin teitä ja kuinka ollakaan, Sylvi osui astumaan lehmän läjään, mikä jätti jälkensä maan äidin hienoon kenkään. Siitäpä Presidentti tuohtuneena tokaisi, että sähköt minä teille ainakin lupaan hankkia. Tulkoon mainituksi, että kylän kaikki kujat, tiet oli huolellisesti haravoitu puhtaiksi ennen vieraiden tuloa. Karja, lehmät, lampaat laidunsivat siihen aikaan vapaina koko saaressa. Vain asumusten pihat oli aidattu. Sähkö saareen saatiin vasta 1982 erinäisten myllykirjeiden saattelemana ja vauhdittamana.

Tulkoon vielä mainituksi, että museon isäntä Veli-Pekka Rekonen oli valmistanut jokaiselle kävijälle ”muistollisen kartan” kunkin vieraan omalla nimellä. Tämä muistoplakaatti oli kohtalaisen isokokoinen ja tehty meraju- paperille. Meraju tarkoittaa meren rantaan tuomaa hylky- tai löytötavaraa. Kartan taustana oli saaren pykäläpuu kuvattuna kaikkine puumerkkeineen.

Lopuksi totean, että miespolvet painuvat unholaan, muistot elävät…”

Hilkka Rekonen 6.3.2015